Mark kohottautui myös istumaan.
— Et kai aio kieliä?
Ulla loi häneen musertavan silmäyksen.
— Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.
— Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.
— Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka epäilevät toisten kielivän.
Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja hyppäsi ulos ladosta.
— Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?
— Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki kotiinpäin.
Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.