— Älä mene vielä, Ulla, palot on pujotettava lankaan myös.
Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli varmaan hänen todella suuttuneen.
— Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen mietteensä.
Ulla loi sisareen vimmastuneen katseen. Kiusoittava Martta!
Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.
Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.
— Minä jo luulin, ettet enää tulisikaan, sanoi poika nyrpeänä.
— En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle vähän ruokaa.
Markin kasvot kirkastuivat.
— Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa paastonnut.