Hei, mikä elämä siitä seurasi! Pata nostettiin tulelta korkealle kannolle, ja kaikki rupesivat siitä syömään suurilla puulusikoilla, vanhemmat tietysti ensin ja lapset sitten. Karhu rukka, joka aina on kovin ahnas, söi niin paljon hunajaa, että rupesi voimaan pahoin, ja täytyi sen saada kylmiä kääreitä vatsan ympärille. Oravat eivät syöneet muuta kuin jälkiruokaa, nimittäin pähkinöitä. Syötyään alkoivat kaikki tanssia joulukuusen ympärillä laulaen iloisia joululauluja kukin omalla äänellään, ja siitä syntyi sellainen kirkuna ja ulvonta, että Tauno peljäten korviensa särkyvän kiireimmän kautta hiipi hiljalleen puusta alas, tarttui suksiinsa ja livisti tiehensä. Oli jo pimeä, kun hän saapui kotia, siellä oli häntä kovin kaivattu, äiti melkein itki. Heti hänen tultuaan avattiin salin ovi, ja voi, voi sitä komeutta, mikä siellä oli. Oksat täynnä kynttilöitä, kukkia ja makeisia loisti kuusi keskellä lattiaa, ja sen oksien takaa hymyili joulu-ukon punoittava naama.
Satu pienestä viulusta.
Hannu ja Leena olivat naapuruksia ja leikkivät usein yhdessä, juoksentelivat marjassa ja hakivat karjan laitumelta kotiin. Hannu leikkasi itselleen lehdosta pienen pajupillin, jolla vihelteli, ja teki tuohitorven, jolla toitotti karjalle, niin että vaarat raikuivat, ja silloin oli Leenalla hauska. Vähitellen tuli Hannusta oikein mestari tässä taidossa. Saipa hän välistä lainata lukkarin viulunkin. Silloin pukeutuivat lapset pyhävaatteisiin, istuutuivat penkille suuren tuomen alle, lukkarivaarin oven ulkopuolelle ja odottivat kiltisti, kunnes vanha lukkari otti viulun suuresta punaisesta kaapista, jonka oviin oli maalattu tulpaaninkukkia. Hannu painoi viulun leukansa alle ja lukkarivaarin polkiessa tahtia jalalla veti hän jousella säveleen toistaan kauniimman. Leena istui kädet ristissä ja ihmetteli.
Eräänä päivänä riensi Hannu Leenan luo silmät ilosta säihkyvinä. Jo kaukaa huusi hän: "Leena, Leena, minulla on suuri uutinen."
Leena, joka pihalla syötti kauroja kanoille, pelästyi niin, että pudotti jyvät ruohikolle. Mutta Hannu ei siitä välittänyt. Yhdellä hyppäyksellä hän oli keskellä kaakottavaa kanaparvea ja kuiskasi Leenan korvaan:
"Olen saanut lukkarin viulun oikein omaksi ja pääsen kaupunkiin. Siellä saan oppia hyvästi soittamaan. Ajatteleppas, ehkä yhtä hyvästi kuin lukkarivaarikin."
"Pitääkö sinun lähteä kaupunkiin?" Leenalle tuli suuret kyyneleet silmiin. "Kuka sitten tulee kanssani marjaan ja laitumelle?"
"Elä itke, Leena kulta. Opittuani kauniisti soittamaan, tulen takaisin ja soitan sinulle kauniimmat lauluni."
Kovasti Leena Hannun lähdettyä häntä ikävöi. Joka päivä kävi hän heidän yhteisillä leikkipaikoillaan ja itki usein muistellessaan Hannun hauskoja kepposia. Nyt oli kaikki niin hiljaa, puut metsässä painoivat alas oksansa, tarttuivat hänen hameeseensa ja kysyivät:
"Missä Hannu on?"