Pikku puro, jonka niskalle Hannu ennen myllyjä rakensi, ei enää lirissyt yhtä iloisesti kuin ennen. Kukkokin pihalla lensi aidalle ja huusi kuuluvalla äänellä:
"Kukko kiekuu, Hannu hoi! missä olet?" Entä Kaunikki ja Rusko! Ne oikein laihtuivat ikävästä ja kysyivät alinomaa Leenalta: "Eikö Hannu enää tulekaan?"
Kesällä Hannu tuli kuin tulikin kotia. Silloinkos ilo syntyi! Metsäkukkulalla paloi juhannuskokko kirkkaana, lapset tanssivat piirissä sen ympärillä, ja Hannu soitti viulua. Leena istui hänen vieressään toivoen, ettei juhannusaatto milloinkaan loppuisi.
Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin surullista. Hannun viulu särkyi eikä hänellä ollut rahaa ostaa uutta, sillä viulu maksaa monta kymmentä markkaa ja Hannu oli köyhä. Poika-parka kätki päänsä Leenan syliin ja itki niin katkerasti, että Leenan sydän oli säälistä pakahtua. "Nyt ei minusta koskaan voi tulla suurta soittajaa. En milloinkaan enää kuule viuluni laulavan", valitti Hannu ja itki entistä katkerammin.
Mutta silloin tuli Leenan mieleen hyvä tuuma. Hän taputti Hannun kosteaa poskea sanoen: "Elä itke enää. Minäpä hankin sinulle toisen viulun."
Kas sitä ei Hannu ottanut uskoakseen, mutta Leenan yhä kivenkovaan vakuuttaessa, ett'ei ole hätääkään, lakkasi hän viimein itkemästä.
Kuulkaapas nyt, mitä Leena aikoi. Yöllä muiden nähdessä ihania unia, nousi hän varovasti ylös, meni kanakoppiin, otti sieltä oman lumivalkoisen kanansa ja pisti sen pieneen vasuun. Sitten hän lähti astumaan synkkään metsään. Tiedättekö kuka siellä asui? Minäpä sen tiedän, ja Leena tiesi sen myös. Kuulkaapa! Suuren suon takana oli sininen mökki ja siinä mökissä asui ihmeellinen eukko. Ihmiset kertoivat hänen osaavan sellaista, jota ei kenkään muu osannut, ja siksipä Leena nyt meni hänen luokseen pyytämään, että hän tekisi Hannulle uuden viulun. Palkaksi saisi eukko hänen oman nimikkokanansa. Huu, kuinka metsässä oli pimeä! Leenaa peloitti kauheasti, mutta hän rukoili taivaan tähtiä varjelemaan itseään ja kulki sitten rohkeasti eteenpäin. Kuljettuaan jonkun aikaa tuli hän suolle, mutta miten päästä sen yli? Ylt'ympäri tanssi pieniä harmaita äijiä lyhdyt käsissä. Ne olivat virvatulia ja tahtoivat eksyttää ihmisiä. Ken niiden valoa seurasi, se painui syvälle alas suohon, missä sammakot, sisiliskot ja käärmeet matavat liejussa, missä ei aurinko ikinä heloita eikä pikkulinnut livertele. Siellä on ikuinen kosteus ja pimeys, onneton se, joka virvatulia tottelee. Mutta Leena tiesi niiden vehkeet, hän ei ollut huomaavinaan niitä, etsi vain polkua, josta pääsisi suon yli. Silloin hän kuuli hiljaista kurnutusta: Kuaak, kuaak! Se oli suuri ruskeatäpläinen sammakko. Leena oli aivan tallata sitä ja kiljahti pahasti nähdessään sen surulliset ulkonevat silmät. Vielä enemmän hämmästyi hän kuullessaan sammakon puhuvan.
"Tahdotko päästä suon yli, kaunis lapsi?" kysyi se.
"Oi niin mielelläni, neuvo minulle tie, rakas sammakko", rukoili Leena.
"Neuvon kyllä, mutta yhdellä ainoalla ehdolla."