"Sano se pian", kiirehti Leena, "minä kyllä täytän sen, jos vaan voin."
Sammakko katseli häntä pimeässä kiiluvilla silmillään.
"Nosta minut rinnallesi ja suutele silmiäni, niin näytän sinulle tien."
Hyi, kuinka Leena peljästyi!
"Etkö tahtoisi jotain muuta, hyvä sammakko?" pyysi hän.
"En huoli mistään muusta", lausui sammakko ja oli niin murheellisen näköinen, että Leenaa oikein säälitti eläin raukka. Hän nosti sen varovasti ylös ja suuteli hellästi sen kosteata päätä. Eihän sammakko rukka ollut lainkaan häijy, niin ruma kuin se olikin, ja Leenan pantua sen sydämelleen makasi se siellä niin hiljaa ja siivosti, ettei Leena hennonnut viskata sitä pois, vaikka se oli kylmä ja kostea kuin käärme.
"Kulje täältä oikealle", kuului sammakon ääni nutun alta, "näetkö kapean juovan edessäsi. Astu sitä horjumatta rohkeasti, muuten vajoot syvyyteen."
Leena totteli ja astui neuvottua polkua pitkin. Mutta kummallinen polkupa se olikin, liikkui ja kiemurteli koko ajan. Leena oli joka hetki kompastua.
"Mitenkä tämä polku näin liikkuu?" kysyi hän sammakolta, joka vastasi:
"Ei tämä ole mikään polku, vaan kiiltomadoista rakennettu silta. Joka yö asettuu monta tuhatta kiiltomatoa sinisen eukon käskystä suohon sillaksi ja aamulla matelevat ne taas tiehensä."