Nyt vasta Mirri iloiseksi tuli. Se kiipesi Leenan syliin keräksi ja kehräsi sydämmensä pohjasta:
Hyrr, ryrr, ryrr, nyt olemme kaikki neljä onnellisia.
Peipponen.
"Pii, pii!" piipittivät pikku peipposet. "Kvirii, kvirii!" vastasi äiti peipponen ja pisti ruokaa poikasten nokkaan. Sitten se silitti niiden höyheniä, jotta ne paremmin kasvaisivat ja neuvoi kiltisti alallaan pysymään. "Joll'ette ole siivosti, tulee kissa kissa ja syö teidät suuhunsa."
Hui, kuinka poikasia pelotti!
"Mikä kissa on?" kysyivät ne.
"Onko se suuri lintu?"
"Ei", vastasi äiti peipponen. "Se on kummallinen hirviö. Ajatelkaapas, sillä ei ole ollenkaan siipiä. Kaksi paria jalkoja vain, joissa on kauhean terävät kynnet. Entäs sen hampaat! Voi, minun päiviäni! Oikein selkääni karmii niitä ajatellessani. Se syö kaikki pikku linnut, mitkä kynsiinsä saa."
Peipposen pesä oli viidakossa ja niin pehmoinen ja soma, ihan kuin pehmoisin höyhenpatja. Pesässä oli kolme poikasta ja nuorin niistä oli niin pienen pieni ja sievä, ett'ei sitä kenkään usko, ell'ei itse ole nähnyt. Illalla asettuivat isä ja äiti peipponen pesään poikasten viereen, ja joll'ei näillä ollut kovin uni, kertoivat ne kauniita kertomuksia etelämailta, missä viime vuonna olivat olleet. He juttelivat taivaasta, joka aina on sininen, tuoksuvista ruusupensaista ja valkoisista marmorilinnoista, jotka kuvastuvat kirkkaisiin lähteisiin. Ja ken uskalsi lentää lähemmäksi vanhaa kirkkoa, se kuuli sieltä niin ihanata urkujen soittoa, että sydän muuttui lumivalkoiseksi ja pahat ajatukset lensivät ulos mustina yölepakkoina. Mutta kaikista kauneinta oli kuitenkin yöllä satakielen laulaessa myrttilehdossa. Ken silloin painoi päänsä höyheniin sulkien silmänsä, näki ihania unia, jollaisia vain satakielen säveleet voivat herättää.
Poikaset kuuntelivat silmät seljällään ja nipistivät toisiaan ilosta, kun vanhemmat lupasivat ottaa heidätkin mukaan syksyllä. Sitten ne painoivat päänsä emän siipien suojaan nukkuakseen. Mutta nuorin peipponen ei saanut unta. Se tuijotti ylös taivaaseen ja puiden latvoihin, muisteli äidin kertomuksia ruusupensaista ja satakielisestä. "Ah", ajatteli se, "jospa minäkin pian saisin nostaa siipeni ja kohota korkealle, korkeammalle korkeimpain puiden latvoja, lentää maiden ja merien yli, sinne, missä satakieli niin ihanasti laulaa. Ehkäpä oppisin livertelemään yhtä kauniisti kuin sekin, nähdessäni niin paljon ihmeellistä ja ihanaa." Mutta sitten se häpesi rohkeuttaan ja painoi päänsä höyheniin.