Joka päivä kysyivät pikku peipposet: "Äiti, emmekö tänään pääse lentämään?" Alussa emä vain nauroi: "Eihän teillä vielä ole kuin pienet tyngät siipien sijalla. Kyllä vielä saatte odottaa."
Oi, kuinka pitkältä aika tuntui pikku peipposesta. Se pyristeli pesässä, nosteli pikku siipiään ja piti sellaista melua yöllä, että veljet kantelivat emälle; nuorin veli ei muka ollenkaan antanut toisten nukkua. Ja ne nauroivat, kun se kertoi uneksineensa, että se lensi kauas vieraille maille.
Eräänä päivänä sanoikin äiti: "Huomenna saatte koettaa siipiänne. Nukkukaa yönne siivosti riitelemättä, muuten saatte jäädä kotia."
Hyvänen aika, eipä se yö tahtonut milloinkaan loppua! Peipponen makasi silmät seljällään eikä saanut unta odotukselta. Silmänräpäyksessä oli se kohollaan äidin ruvetessa komentamaan.
"Pää eteenpäin, siivet levällään. Seuratkaa minua! Yks kaks, yks kaks!" Ja sitten sitä mentiin! Huu, kuinka ensin pelotti ja tuntui oudolta, mutta vähitellen pojat tottuivat ja vasta vitsan uhalla sai emä ne lepäämään. Joka päivä saivat poikaset lentää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Ne lensivät syvälle viheriäiseen metsään, missä talvikit taivuttavat valkoiset päänsä ja vaaleanpunaiset vanamot tuoksuvat. Ne oppivat tuntemaan mustan Mirrin ja rääkyvän variksen, vieläpä harakankin, joka aidan seipäällä nauraa kikattaa. Voi, voi, ei kukaan usko, kuinka hauska pikku peipolla oli. Jo auringon noustessa oli se liikkeellä, lensi ja visersi lakkaamatta. Joka päivä oppi se jotain uutta. Siivet kasvoivat ja vahvistuivat.
"Pian pääsen etelään", kuiskasi se, ja pikku sydän sykki rajusti. Se oli niin iloinen, niin sanomattoman iloinen.
Mutta nytpä tapahtui jotain hyvin surkeata. Kylän pojat olivat virittäneet ansoja metsiin, ja kerran peipposen lentäessä joutui se juuri tuommoiseen satimeen. Ai, ai, kuinka siihen koski! Peippos-parka pyristeli ja piipitti, piipitti ja pyristeli, ei mikään auttanut. Se katseli kirkkailla silmillään poikiin rukoilevasti: "Kvirii, kvirii, antakaa minun mennä, enhän ole tehnyt mitään pahaa!"
Mutta pojat pistivät sen häkkiin ja veivät kaupungin torille myytäväksi. Siellä sen osti muuan akka ja vei pikku pojalleen. Voi, kuinka peipposen sydäntä kouristi nähdessään korkeat kivimuurit ja ahtaat likaiset kadut.
"Hyvää päivää, Pekkaseni, tässä saat pienen linnun syntymäpäivä lahjaksi. Kummitätisi antoi minulle rahaa ostaakseni sinulle jotain", sanoi äiti pannen häkin pöydälle. Pekka taputti iloissaan käsiään nähdessään peipposen. "Nyt saan kuulla joka päivä linnun laulua, ihan kuin olisin metsässä. Sepä hauskaa!"
Peipponen painoi päänsä höyheniin, aivan sen sydän oli pakahtua. Huone, jossa Pekka äitineen asui, oli pieni ja matala, ei päivän sädettäkään päässyt sisään tomuisista ikkunaruuduista, ja vielä pimeämpi, vielä ahtaampi oli häkki, jossa se istui. Missä oli nyt viheriä metsä, missä vallattomat laineet, missä sininen taivas? Kaukana täältä, niin kaukana, että peipposta pyörrytti sitä ajatellessaan. Se oikein laihtui ja kävi surusta pörhöiseksi, eikä koskaan viserrellyt, istui vaan nurkassaan töröttäen eteensä. Pekka parka oli onneton eikä tiennyt mitä tehdä, lintu kun päivä päivältä tuli alakuloisemmaksi.