"Ehkä se kaipaa seuraa", arveli äiti. "Tuolla ullakkokamarissa asuu vanha neiti. Hän on pyytänyt minua ottamaan tyköni kanarialintunsa, siksi aikaa kun hän itse on maalla. Minäpä panen kaikki kolme samaan häkkiin."
Kanarialinnut olivat vikkelät ja iloiset. Ne hyppelivät näppärästi sinne tänne häkissä, ei niitä suru painanut. Heti ensimäisenä päivänä tipsuttivat ne peipposen luo. "Pii, pii, mistä sinä olet kotoisin?" — Peippo ei vastannut mitään, painoi vain ujosti nokan höyheniin ja pysyi nurkassaan.
"Hän on maanmoukka", nauroivat kanaarialinnut ylenkatseellisesti. "Me olemme kaupunkilaisia, me. Syntymästämme asti olemme istuneet hienossa, huoneessa syöden hampunsiemeniä ja sokuria." Eivätkä ne sen koommin piitanneet peipposesta, joka kävi vieläkin surullisemmaksi ja laihemmaksi. Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että tuo hyvä kummitäti tuli tervehtimään Pekkaa tuoden mukanaan suuren kimpun tuoreita koivunoksia ja punaisia orjantappuraruusuja. Hyvänen aika kuinka ne tuoksuivat metsälle! Yht'äkkiä tuntui peipposesta, kuin olisi se taas heilunut viheriäisellä oksalla ja nähnyt sinisen taivaan valkopilvineen. Se unohti kokonaan olevansa pimeässä häkissä ja alkoi visertää sydämensä pohjasta, heleästi ja raikkaasti, aivankuin ennen vapaana ollessaan. Hämmästyneinä katselivat sitä kanaarialinnut, mutta Pekka huusi iloisesti käsiään taputtaen:
"Äiti, äiti, nyt lintu laulaa!"
Peipposen lopetettua hyppäsivät kanaarialinnut sen luo, niiasivat sievästi ja sanoivat:
"Kiitos paljon laulustasi, lintu kulta. Emmekö rupeisi ystävyyden liittoon, koska olemme samassa häkissä?"
Peipponen kiitti hämillään ja siitä päivin olivat kaikki kolme hyviä ystäviä. Kanaarialinnut juttelivat nyt paljon asioita peipposelle. Ne kertoivat pikku Pekasta, kuinka hän kerran aivan pienenä oli kompastunut portaita noustessaan ja loukannut itseään niin pahasti, että hänen nyt täytyi aina istua tuolissaan eikä koskaan päässyt ulos. Hänen äitinsä, köyhä pesumummo, ei ennättänyt viedä häntä kaupungin ulkopuolelle, missä nurmi vihannoi ja puut huojuvat tuulessa. Peipposen kävi kovin Pekkaa sääliksi. Se huomasi nyt, miten kalpea ja laiha hän oli. Silmätkin olivat suuret ja surulliset. Ihmekö se, kun aina täytyi istua samassa paikassa. Pikku Pekka parka ei koskaan ollut saanut kiitää korkealla pilvissä.
"Millähän häntä ilahuttaisin", tuumi peipponen ja yks kaks alkoi se taas visertää. Se kertoi pihkaisesta männiköstä, punaisista marjamättäistä ja illoin kotia palaavasta karjasta. Etummaisena astuu pulska Kellokki. Sen kaulassa kilkkaa suuri kello ja kaikki muut lehmät seuraavat sitä. Varsat hyppivät kilpaa aidan yli eivätkä ollenkaan tottele isoja hevosia, jotka kieltävät tallaamasta apilaniittyä. Viuhkis! tuolla loikkaa jänöjussi kivien ja kantojen yli, samettiturkkiset myyrät kaivavat suuria saleja turpeeseen, ja muurahaiset puuhaavat pesissään. Järvessä uivat pienet kiisket pakoon ahnaita haukia, ja rannalla tuoksuu valkoinen tuomi. Se levittää oksiaan, ne kasvavat, valkoiset tertut ulottuvat niin lähelle, että Pekka tuntee niiden tuoksun. Voi, silloin lakkasi peipponen visertämästä ja samassa katosi kaikki muukin, viheriä metsä, lehmät ja vasikat, muurahaiset, tuomen tertut.
"Laula vielä, peippo kulta", rukoili Pekka ja peipponen lauloi. Se selitti miltä metsä näyttää yöllä, kun kaikki on hiljaa. Silloin nousee joka kukkaterästä sievän sievä keijunen alkaen iloisesti tanssia nurmella. Metsä on hämärä, mutta suuren kuusen takaa nauraa kuu ja ryhäisen kannon päässä soittaa punalakkinen tonttu huuliharppua. Hei, kuinka nopeasti keijut tanssivat. Sammakot istuvat lammikoissaan. "Kuaak, kuaak", kurnuttavat ne. "Tulkaa tänne, kauniit keijut!" Mutta keijut nauravat: "Hui, hai, mekö astuisimme limaiseen veteen. Kerran seurasivat muutamat meistä kutsuanne ja heti veteen astuttuaan muutitte ne valkoisiksi lumpeen kukiksi. Siitäpäivin katsovat ne surullisina leikkiämme eivätkä koskaan pääse itse mukaan."
Silloin suuttui vanha sammakkomuori, joka lasisilmät nenällä istui sammakko-ukolle sukkia kutomassa. Se kosketti puikollaan lumpeenkukkia sanoen: "Menkää siskojenne kanssa leikkimään, tanssikaa koko ajan, mutta aamun sarastaessa olkaa paikoillanne, muuten noidun teidät etanoiksi." Kas kummaa! Limaisesta vedestä nousivat lumpeenkukat kauneina pikku tyttöinä. Niiden puku oli lumivalkoinen, päässä oli niillä kiiltävät kultakruunut ja yhtyessään toisten kanssa tanssiin lauloivat ne kummallisia lauluja vedenkuninkaasta ja punaisista korallilinnoista alhaalla meren syvyydessä. Silloinpa nousi hopeisia portaita myöten merestä pieniä vedenneitoja. Ne jäivät rannalle pitkälleen kasvot käsien nojassa ja nyökyttivät pikku päitään sanoen: