"Tuon me kyllä tunnemme, mutta kertokaa meille kultaisesta auringosta ja kukkasista, joita emme koskaan näe. Tulisimme niin mielellämme kanssanne tanssiin, mutta eihän meillä ole jalkoja, kalanpyrstö vain."
Näin kuluu yö, keijusten tanssi hidastuu, ja auringon noustessa uiskentelevat lumpeenkukat taas vedessä, merenneidot leikittelevät korallilinnassa, keijut nukkuvat kukkasissa, ja lystikäs tonttu kuorsaa sammaleen alla.
Tällaisia viserteli peipponen ja Pekka kuunteli silmät loistavina, posket punoittavina. Ei hän enää surrut sitä, ettei osannut kävellä metsään, kertoihan peippo nyt kaiken yhtä elävästi, kuin jos hän itse olisi sen nähnyt.
Näin kului aika. Päivät lyhenivät, aurinko meni yhä aikaisemmin levolle ja yht'äkkiä oli syksy käsissä. Pikkulinnut levittivät siipensä entistä korkeammalle kiitääkseen kauas täältä — eteläisiin maihin. Voi, kuinka peipposen sydäntä kivisti. Se kuuli siipien suhinaa ikkunan takaa. Lintuparvi se siellä kiireissään pyristeli.
"Tule mukaan, tule mukaan! Nyt me lähdemme vieraille maille, missä taivas on ijäti sininen ja ruusut kukkivat."
"Jospa pääsisin!" huokasi peipponen.
Pekka näki sen surullisen katseen.
"Tahdotko päästä vapauteen, pikku ystäväni?" sanoi hän arvaten sen ajatukset, "mene vain, en pidätä sinua. Lennä täältä kauas, viserrä kuin ennenkin", ja hän aukasi häkin oven.
Peippo katseli Pekkaa, ajatteli raitista ilmaa tuolla ulkona, muisteli äidin kertomuksia valkokukkaisista oranssilehdoista, sinisestä taivaasta ja äärettömästä merestä, muisti kauniita unelmia satakielen äänestä. Se levitti siipensä hengittäen syvään. "Vihdoinkin olen taas vapaa!" Ja sitten lensi se ulos avonaisesta ikkunasta.
Ulkona oli eloa ja liikettä. Toinen lintuparvi toisensa jälestä kiirehti kulkuaan. Ilma kaikui liverryksistä ja visertelemisestä. Nuoret ja vanhat, pääskyt ja västäräkit, kaikki riensivät vieraille maille.