Aaltojen salaisuus.
Monta, monta sataa vuotta sitten kohosi vedestä ihana saari. Sen rannoilla kasvoi kukoistavia valkoisia ruusupensaita ja kapea polku johti syvälle tuuheaan metsään. Tätä kummallisempaa metsää ei ollut koko maan päällä. Se näet helisi ja soi joka tuulen henkäyksellä, aivan kuin olisi siellä koko maailman soittoniekat soittokoneitaan nappailleet tai tuhannet satakielet laverrelleet. Mutta jos kävit soittoniekkaa ja satakieltä etsimään, niin turha oli työsi, et nähnyt ketään, kuulit vaan. Puiden alla kasvoi ihania kukkasia, kullalle kiiltäviä, hopealle hohtavia, punasia ja sinisiä. Joka kerran kun tuulen henki pani metsän heläjämään, kohosivat kukkaset varsistaan kirjavina perhoina, liitelivät metsikössä edestakaisin ja muuttuivat soiton tauottua taas kukkasiksi.
Kuuleppas nyt, mitä aallot minulle tästä saaresta kertoivat. Päivisin peittyi se hienoon sumuun, niin ettei sitä kenkään nähnyt, ja ken sen rantoja lähestyi, muuttui heti viheriäksi kaislaruohoksi. Mutta illalla, heti auringon laskettua, syntyi saarella elämä ja ilo. Ensin kohosi aalloista nopeita pikkukaloja, kiiskiä ne varmaan olivat. Ketterästi uivat ne pyrstöään viskellen rannalle, kömpivät hietikolle ja alkoivat evillään ahkerasti hieroa ruumistaan. Yks kaks muuttuivat ne toisennäköisiksi. Etupuoli oli niillä pikkupojan muotoinen, mutta selkäpuoli oli kalan näköinen. Vallattomasti ne kieriskelivät hietikossa ja heittivät kuperkeikkaa nurmikolla.
Näiden jälkeen tulivat muut kalat. Kaikki hieroivat pyrstöään hiekalla ja astuivat nurmelle hopealle välähtelevissä vaatteissa, puoleksi ihmisen, puoleksi kalan näköisinä. Siinä seisoi leveä likinäköinen kampela. Se oli kerran pienenä ollessaan langennut, niin että oli käynyt aivan vinoksi. Siiat ja kuhat olivat siivoa väkeä, mutta hauki — hyi, kuinka ahnas ja ilkeä se oli. Eipä siinä kyllin, että se vedessä uiskennellessaan alinomaa ajoi takaa pikkukaloja, täälläkin kehtasi se vähän väliä tyrkkiä ja tuuppia pienempiä. Erittäin paha se oli särjelle, yhtämittaa se sitä kiusasi, niin että särkiraukan silmät aina olivat itkusta punaiset. Ahvenet olivat iloisia ja virkkuja, mutta ravut — hyvänen aika, kuinka laiskoja ja turhamaisia ne olivat. Taitavilla saksillaan ne olivat leikanneet itselleen pitkät koreat laahustimet, ja jotta niiden prameus olisi kaikkien nähtävissä, kävivät ne aina takaperin, laahustin edellä.
Jopa pistivät pienet vedenneidotkin päänsä aalloista. Nopeasti ne uivat rannalle, piiloutuivat kaislikkoon ja hieroivat itseään hiekalla. Siinä tuokiossa tuli heistä mitä suloisimpia pikku tyttöjä, joiden hartioilla oli lumivalkoiset kuultavat siivet. Hiuksissa oli heillä lumpeenkukkia, ja hame oli merensininen. Hei, kuinka nopeasti ne tepsuttelivat, arvaahan sen, kun oli siivet hartioilla.
"Hoh, hoo, tyttöset, odottakaapa", huokasi vanha viiksisuinen hylje kompuroiden hietikkoa kohti. Se oli vedenkuninkaan tyttären uskollinen hoitaja. Sen jalat olivat jo kankeat, eikä se jaksanut kulkea niin nopeaan kuin nuoret. Rannalle kömmittyään alkoi sekin hieroa itseään, mutta unohti pestä suunsa, ja niin jäi kun jäikin sille viikset. Muuten oli se ystävällisen näköinen vanha eukko.
Voi, kuinka vedenneitoja nauratti nähdessään hyljemummon viikset. He juoksivat nopeasti metsään, ettei hyljemummo näkisi, painoivat pikku päänsä mättääseen ja nauroivat niin, että saari kaikui. Mutta äkkiä vaikenivat he.
Koko metsä alkoi soida, puun oksilta kaikui mitä ihanimpia säveleitä ja kimmeltävinä perhoina kohosivat kukkakuvut varsistaan. Ketterästi nousivat vedenneidot pystyyn ja riensivät rannalle, sillä nyt saapuivat vedenkuningas ja hänen ihana tyttärensä. Kultaisia portaita myöten he astuivat käsitysten veden pinnalle, ja kunnioittaen väistyivät aallot heidän tieltään. Vedenkuninkaan olkapäillä liehui merivihreä viitta, hänen pitkä partansa ulettui polviin ja päässä oli hänellä kultakruunu. Vedenkuninkaan tytär oli kauniimpi kaikkia vedenneitosia, ja senvuoksi kutsuttiin häntä Merihelmeksi. Hänen valkoinen pukunsa oli meren vaahdosta kudottu, ja kiharoissaan oli hänellä säteileviä helmiä.
Heidän maalle astuttuaan riensivät kaikki vedenneidot pesemään Merihelmen pyrstöä hiekalla, ja silloin hän sai kuten muutkin, nopsat pikku jalat ja hohtavat siivet.
Tämän jälkeen alkoi koko veden kansa tanssia, paitsi vedenkuningas ja hyljemummo, joka istui ruohikossa tahtia lyömässä. Hän näet aina pelkäsi, ettei tyttösten tanssi kävisi kyllin sievästi. Hei! mikä ilo saarella nyt vallitsi! Vedenneidot lauloivat iloisia lauluja, tuuli soitteli metsän puita, ja kalat puhelivat keskenään, niin että kuului kuin olisi kahvipapuja jauhettu. Täytyihän niiden koko päivä mykkinä uiskennella vedessä, siksipä ne nyt niin uutterasti juttelivat. Mutta Merihelmestä oli hauskempi seurata kullalle kiiltäviä perhosia, ja hän juoksenteli niiden jäljessä, kunnes joutui kauas metsään. Hän koetti kääntyä takaisin, mutta eksyikin saaren toiselle rannalle, missä ei vielä koskaan ollut käynyt. Hän istui kalliolle lepäämään ja katseli kauas ulapalle. Siellä souteli yksinäinen kalastajapoika venheessä. Nähdessään Merihelmen sousi poika lähemmäksi, ei hän ollut eläessään niin kaunista tyttöä nähnyt.