Kovasti Merihelmi ensin säikähtyi huomatessaan pojan, eihän hän vielä koskaan ollut ihmistä nähnyt. Mutta poika oli lempeän näköinen ja hymyili niin ystävällisesti, että vedenneidon pelko heti haihtui. Uteliaana hän poikaa katseli, se oli paljoa kauniimpi kuin kaikki hauet ja kuhat yhteensä.
Äkkiä hän muisti, että poika muuttuisi kaislaruohoksi, jos soutaisi rannalle. Nopeasti heitti hän valkoisen huntunsa veteen; se venyi venymistään muuttuen hopealle hohtavaksi nuoraksi ja sen taikavoiman avulla saattoi poika huoletta astua maihin.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän hypähtäen neidon viereen kalliolle.
"Sitä en voi sanoa", vastasi tämä, "mutta kuka sinä olet, ja miksi näin yksin yöllä soutelet?"
"Olenpa vain köyhä kalastajapoika. Olin verkkoja laskemassa, kun äkkiä luulin kuulevani ihanaa soittoa. Soudin tänne päin lähemmäksi kuuntelemaan. Sanohan, kenen tämä saari on ja kuka siellä soittelee?"
Merihelmi pudisti päätään:
"Kerro ennen sinä minulle ihmisistä ja maasta", pyysi hän.
"Sama se", arveli poika ja jutteli tytölle kodistaan laaksossa. Hän kertoi kirkkaasta auringosta, joka sinisellä taivaalla helottaa, visertävistä pikkulinnuista, iloisista ihmisistä ja suurista kaupungeista, korkeista kirkoista ja helisevistä uruista. Ja vedenkuninkaan tytär kuunteli välkkyvin silmin. Tuollaisia satuja ei vanha hyljemummokaan osannut kertoa, niin paljon kummallisia juttuja kuin hän täisikin.
"Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotain", lausui poika. "Tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä alhaalla aaltojen alla liikkuu. Sanotaan vanhan vedenkuninkaan siellä ihanine tyttärineen asuskelevan, mutta eihän se voi olla totta?"
Merihelmi pudisti hymyillen päätään. "Kukapa sen paremmin tietäisi", arveli hän, "olenhan minä vedenkuninkaan tytär." Mutta ei hän uskaltanut sanaakaan virkkaa. Isä oli ankarasti kieltänyt kansaansa veden elämästä kertomasta.