Silloin tuli kalastajapoika surulliseksi.
"Etkö sinäkään voi sitä minulle kertoa", huokasi hän. "Enkö siis koskaan saa tietää aaltojen salaisuutta. Joka ilta tuijotan syvyyteen ja rukoilen aaltoja kertomaan salaisuuttaan, mutta minä en ymmärrä niiden kieltä. Ja tuntuupa minusta, kuin en saisi rauhaa ennenkuin saan tietää, mitä syvyydessä liikkuu."
Oi, kuinka Merihelmen kävi häntä sääliksi. Hän katseli pojan surullisia silmiä ja alakuloisia kasvoja, ja niitä katsellessaan hän unohti isänsä kiellon. Hän alkoi kertoa kodistaan alhaalla veden pohjassa. Jutteli vedenkuninkaan kuultavasta linnasta, vesien syvästä rauhasta ja ihanasta puutarhasta, jossa hukkuneet ihmislapset nukkuvat ihmeellisten puiden alla. Näiden oksilta tippuu aina kyyneliä, ja niiden rungoista versoo tuoksuvia valkeita kukkia. Vielä kertoi hän saaresta, jossa vedenkansa yönsä leikissä viettää sekä vanhasta viheriäpartaisesta vedenkuninkaasta.
Äkkiä hän hypähti säikähtyen ylös. Lännessä rusotti jo taivas punaisena, ja tiheä sumu alkoi nousta saarelle. Merihelmi muisti isänsä ja alkoi niin kiireesti juosta kivien yli, että hänen jalkansa tulivat veriin.
"Elä jätä minua!" huudahti kalastajapoika ja tahtoi seurata neitoa, mutta sumu oli niin paksu, ettei hän nähnyt askeltakaan eteensä. Tuskin hän pääsi venheelleen, ja vasta kauan soudettuaan hän löysi kotiinsa.
"Joko aiot päiväsikin saarella viettää?" toruskeli hyljemummo, kun Merihelmi saapui rannalle. — "Pian veteen, toiset ovat jo kauan sitten sukeltaneet kotia."
Nopeasti heittäysi kuninkaantytär aaltoihin. Samassa tuokiossa katosivat häneltä siivet, ja jalat muuttuivat pyrstöksi. Seuraavana iltana kohosi vedenkansa taas saarelle, pesi itseään hiekassa ja rupesi tanssiin. Metsässä helisi soitto kuin ennenkin, hyljemuori löi tahtia, ja valkosiipiset vedenneidot lauloivat ihania lauluja nurmella.
Merihelmi yksin oli surullinen. Koko päivän hän oli muistellut syntiään, ja hänestä tuntui aivankuin uhkaisi joku vaara hänen isäänsä ja koko vedenkansaa.
Kuuluipa silloin kaukaa, tyynen vedenpinnan yli laulun säveleet, ja yksinäinen venhe lähestyi saarta. Venheessä istui eilinen kalastajapoika. Heleällä äänellä hän lauloi kauniita lauluja vedenkuninkaan kodista, hänen tyttärensä ihanista silmistä ja vedenneitojen pitkistä hiuksista. Kummastellen kuunteli saaren kansa laulua. Heistä tuntui se niin tutulta.
Yhä lähemmäksi tuli poika. Hän ei enää peljännyt kaislaruohoksi muuttuvansa. Tiesihän hän nyt aaltojen salaisuuden, eikä saaren taialla enää ollut valtaa häneen. Mutta vedenkuningas vaaleni vihasta, vedenneidot lakkasivat peloissaan tanssistaan, ja hyljemummo väänteli itkien käsiään.