Nyt lauloi poika lumotusta saaresta, jonka metsässä ihana soitto kaikui, punaisista ruusupensaista ja vedenneitojen tanssista. Julmistuneena kohosi kuningas silloin valtaistuimeltaan:
"Kuka tämän on tehnyt?" huusi hän jyrisevällä äänellä, "kuka on rohjennut kertoa aaltojen salaisuuden ihmislapselle? Astukoon se eteeni kiroustani vastaanottamaan!"
Vavisten katselivat vedenolennot toisiaan.
"Kuka?" kuiskasivat he. Kuului kuin olisi tuulikin metsässä suhissut kukkasille: "kuka, kuka?"
Lumenvaaleana heittäysi nyt Merihelmi isänsä jalkain juureen.
"Rankaise minua, isä", kuiskasi hän, "minä sen tein. Minä kerroin kalastajapojalle aaltojen salaisuuden."
Vedenkuningas katseli kauhistuneena häneen.
"Tyttäreni, oi tyttäreni, mitä olet sinä tehnyt", valitti hän murtuneella äänellä. "Olet saattanut meidät kaikki onnettomuuteen. Tottelemattomuutesi tähden vaipuu tämä saari nyt ikuisiksi ajoiksi syvyyteen. Emme koskaan enää saa aalloista kohota tänne iloitsemaan. Niinpiankuin ihmiset saavat salaisuutemme tietää, hyökkäävät he saareemme sitä turmelemaan ja omakseen omistamaan. Tästedes täytyy meidän aina elää pimeässä syvyydessä kylminä ja mykkinä. Sinä olet murtanut taikavoimamme kertoessasi salaisuutemme. Katsele ympärillesi ja näe mikä muutos saaressamme tapahtuu."
Vavisten silmäili Merihelmi rakastettua saartaan. Kauniit kukkaset nurmella vaipuivat kokoon tomuksi. Ihana soitto ei enää helissyt metsässä, myrsky siellä vaan ulvoi. Joka puu, joka pensas vaikeroi: Voi, voi, voi! Kaikkialla oli hävitystä ja kauhua.
Silloin valtasi Merihelmen syvä katumus ja tuska.