"Anteeksi, isä, anteeksi, vedenkansa, anteeksi, iloiset leikkikumppanini", rukoili hän.
Vedenkuningas kätki kasvot käsiinsä, mutta sitten hän nousi ylös ja lausui värisevällä äänellä:
"Kuule tuomiosi. Ikuisiksi ajoiksi erotan sinut joukostamme. Täst'edes et enää ole vedenneito. Et koskaan enää pääse takaisin valtakuntaani. Ollos ilmoja kiitävä lintu, mykkä olkoon kielesi, kunnes kuolema kerran sen avaa!"
Murtuneena vaipui Merihelmi maahan, koko vedenkansa kohotti haikean valitushuudon, ja vedenneidot syöksyivät itkien kuninkaan jalkojen juureen.
"Oi, suuri kuningas", rukoilivat he, "me tiedämme, ettet koskaan peräytä sanojasi. Mutta anna meidän seurata rakasta Merihelmeämme. Muuta meidätkin linnuiksi, ettei hän yksinään kuljeskelisi."
"Olkoon niin!" huudahti kuningas synkeänä. Hetkisen heilutti hän valtikkaansa neitojen pään yli salaperäisiä loihtulukuja mutisten, ja yht'äkkiä seisoi vedenneitojen paikalla parvi suuria lumivalkoisia lintuja. Niillä oli kaikilla pitkä kaareva kaula ja yhdellä oli päässään kapea kultakruunu. Se oli Merihelmi, vedenkuninkaan ihana tytär. Linnut kohottivat voimakkaat valkoiset siipensä, nyökäyttivät surulliset jäähyväiset vaikeroivalle vedenkansalle ja lensivät kauas kadoten korkeuteen.
"Rientäkäämme takaisin valtakuntaamme, ennenkuin saari vajoo", huudahti äkkiä vedenkuningas ja nopeasti sukelsivat nyt kaikki veteen. Mutta ihana saari vaipui hitaasti syvyyteen, ja kun kalastajapoika saapui sen entiselle sijalle kellui vedenpinnalla vain keltaisia lehtiä ja kuihtuneita ruusunkukkia.
Kerrottiin kuitenkin, että joskus tyyneellä kuului vedenpinnalle ihania säveliä. Syvällä aaltojen alla istui silloin vanha vedenkuningas helisevien puiden varjossa. Hyljemummo, joka surusta oli käynyt aivan harmaaksi, itki hiljaa ja puitten alla uivat kalat suruissaan edes takaisin. Ei kenkään saanut sanaakaan suustaan, mykkinä surivat ne ihanaa Merihelmeä ja hänen iloisia kumppaneitaan.
Mutta vedenneidot lensivät valkoisina lintuina kaukana kodistaan. Usein uiskentelivat he vedenpinnalla ja koettivat katsella alas syvyyteen. Varmaan kaipasivat he viileitä leikkipaikkojaan vedenkuninkaan puutarhassa ja omaisiaan tuolla alhaalla. Ihmiset kutsuivat niitä joutseniksi ja ampuivat niitä kauniiden sulkien vuoksi. Silloin tapahtui, että kuoleva lintu aukaisi nokkansa ja lauloi kummallisen säveleen, niin ihanan, ettei ihanampaa kuultu. Sen ääni tunkeutui aina alas syvyyteen, ja silloin kuiskasivat vedenolennot toisilleen:
"Nyt kuoli joku vedenneitosista."