Pienikki ja Metsätonttu.
Pienikki oli soreakasvuinen ruskea vallaton vasikka. Metsätonttu taas oli sellainen pieni totinen ukko, joka asuskeli metsässä, nukkui suuren kuusen oksien alla ja söi jäkäliä ja puolukoita. Sillä oli pitkä harmaa parta, punainen töppölakki ja kirkkaat vilkkuilevat silmät. Pienikki ja Metsätonttu olivat hyviä ystäviä. Ne tutustuivat toisiinsa eräänä kesäaamuna, kun vihainen sonni rupesi puskemaan Metsätonttu rukkaa. Silloin riensi hyväsydäminen Pienikki Metsätontun avuksi, sai sonnilta pari kuhmua kylkeensä ja pelasti tontun. Siitä päivin rakasti Metsätonttu Pienikkiä sydämensä pohjasta. Metsässä kuljeskeli se aina Pienikin vieressä, opasti sen parhaimmille syöntipaikoille ja ajoi pois ilkeät paarmat ja hyttyset sitä puremasta.
Sattuipa sitten Pienikki pahasti sairastumaan. Se ei enää jaksanut käyskennellä toisten lehmien kanssa laitumella eikä metsässä, makasi raukka vain navetassa ähkien ja voihkien. Ei siinä auttanut hauteet eikä voiteet.
Aivan navetan ikkunan edessä oli västäräkin pesä. Siinä istuivat västäräkki-isä ja västäräkki-äiti.
"Kuuleppas isäukko", puheli västäräkki-äiti. "Sääliksi käy Pienikki poloista."
"Niin", sanoi västäräkki ukko, "mutta mikä neuvoksi, äiti muori?"
Västäräkki-äiti pani pikku päänsä kallelleen.
"Eiköhän olisi parasta viedä sana Metsätontulle. Tiedäthän sen Pienikkiä rakastavan, ehkä keksisi se jonkun neuvon."
"Aivan oikein, äiti muori, lentäkäämme metsään hänelle sanaa viemään."
Linnut lehahtivat lentoon ja saavuttuaan kannon luo, jonka alla Metsätontun oli tapana nukkua, alkoivat ne häntä viserrellen kutsua ulos.