"Metsätonttu, Metsätonttu hoi, herää jo!"
Mutta Metsätonttu ei kuullut, nukkui vain ja kuorsasi voimansa takaa. Oli näet vielä anivarhainen aamu, ja tonttu veteli mielellään pitkiä aamu-unia.
"Ei", sanoi västäräkki-äiti, "ei hän herää, lienee parasta mennä noutamaan käkeä. Sillä on niin vahva ääni, kyllä sen kukunta tontun herättää."
Molemmat lensivät käen luo, joka istui koivun latvassa, ja houkuttelivat sen mukaansa kannolle.
"Kuku nyt oikein vahvasti", kehottivat västäräkit — ei se vähästä herää.
Käki pöyhisteli höyheniään, ja alkoi kukkua, oikein sydämensä pohjasta:
"Kukkuu, kukkuu, herää Metsätonttu."
Mutta Metsätonttu se ei vaan herännyt.
"Koeta vielä kerran", pyysivät västäräkit.
Käki kukkui entistä kovemmin, ei havahtunut Metsätonttu.