— Ensin syömme.
Ateria sujui tavallista nopeammin, ja niin pian kuin Ottilia-neiti antoi merkin, nousivat pojat paikoiltaan, suutelivat hätäisesti paronin ja tädin kättä ja ryntäsivät puistoon.
Siellä heitä kohtasi hauska näky. Niilo sotaisena, uhkaavana, ruostunut sapeli kädessä marssi pitkin puistokäytävää, Ek hiipi hänen jäljessään arkana, pälyen ympärilleen, ja Jonas juoksenteli notkea ruokosauva kädessä sinne tänne portaiden edessä.
— Kas siinä erinomainen tapa ottaa rosvoja kiinni, nauroi Klaus. — Tule, Yrjö, etsitään me keilahuoneen ympäristö.
Puisto etsittiin ristiin rastiin. Paroni itse oli mukana, mutta rosvosta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein rauhoituttiin ja uskottiin, kielloista huolimatta pujahti viidakkoihin ja pensaiden taakse saadakseen "haamun" käsiinsä. Turhaan, se oli kadonnut, haihtunut ilmaan, kuten oikean haamun tulikin.
Mutta parin päivän perästä, kun perhe istui iltateetään juomassa kirjastossa, ryntäsi Beata kuin tuulispää sisään.
— Beata, Beata, kuka noin juoksee, varoitti Ottilia-täti. — Tyttö on aivan sans façons, valitti hän mademoiselle Deniselle, että koko juttu sittenkin oli Beatan mielikuvitusta. Tyttö oli syvästi loukkaantunut moisesta epäluottamuksesta. Rohkeasti hän Ottilia-tädin
— Viis fasooneista! huusi Beata. Nyt ei ole niistä kysymys. Rosvo, haamu, kummitus on taas näyttäytynyt.
— Sinulleko? Ja keilahuoneessa? kysyi Klaus ivallisesti.
— Ei, ei. Emmalle. Tule sisään, Emma. Hän veti puoleksi väkivalloin sisään vastahakoisen tytön, joka seisoi oven takana, ja tyrkkäsi hänet paronin eteen sanoen: