— Annas kuulua, kehoitti Klaus.
— Me olimme, Yrjö ja minä, keilaa heittämässä vähän ennen päivällistä. Kun olimme lopettaneet, meni Yrjö pois, mutta minä jäin vielä keilahuoneeseen järjestääkseni keilat paikoilleen. Sattumalta silmäsin ikkunaan ja näin kasvot — huu mitkä kasvot, tummat, viekkaat, hirvittävät. Minä kirkaisin, ja samassa katosivat kasvot. Hyökkäsin ulos suoraa päätä, ymmärrättehän, että kun kerran onnistuu näkemään rosvon tai kummituksen, niin tahtoo sen nähdä juurta jaksain. Mutta kun tulin ulos, ei haamusta ollut jälkeäkään. Mitä siitä sanotte? Eikö se muka ollut seikkailu?
Beatan kertomus vaikutti eri lailla kuulijoihin. Ottilia-neiti ja mademoiselle kirkaisivat kauhusta, maisteri mumisi: — Merkillistä, kerrassaan merkillistä! Klaus ja Yrjö nauroivat, he olivat vakuutetut siitä, että Beatan vilkas mielikuvitus oli hänet pettänyt, kapteeni kehoitti varovaisuuteen varkaiden suhteen, ja paroni loi tutkivan katseen tyttöön.
— Puhutko sinä nyt oikein totta, Beata? kysyi hän epäilevällä äänellä.
— Yhtä totta kuin silloinkin, kun hän hyökkäsi silmät pyöreinä kertomaan nähneensä mahdottoman suuren elefantin, jota kuljetettiin häkissä, kun eläin itse asiassa oli nimismiehen suuri rotusika, jota vietiin markkinoille, nauroi Klaus.
Beata loi veljeensä musertavan katseen.
— Vesikellona hävitköön Beata Wärnehjelm, kuten Riikke-mamselin on tapa sanoa, ellei asia ole ihan niinkuin kerroin, vakuutti hän punaisena. Pojille voin syöttää juttuja, mutta en isoisälle.
— Siinä tapauksessa on asiasta otettava selko, sanoi paroni vakavasti. Hän soitti, Jonas astui sisään.
— Ottakaa Ek ja Niilo ja etsikää tarkoin koko puisto. Beata-neiti on nähnyt jonkun vieraan kuljeksivan keilahuoneen lähettyvillä.
— Isoisä, emmekö mekin saa mennä? pyysi Klaus.