— No silloin sinun täytyy laihtua ainakin parikymmentä naulaa, keskeytti hänet Klaus nauraen.
Beata vaikeni heti loukkaantuneena ja loi julmistuneen katseen veljeensä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan lihavuudestaan.
— Ehkä on kuitenkin paras joka tapauksessa puhua nimismiehelle ensin tästä sirkustirehtööristä, ennenkuin hän ryöstää meiltä Beatan, sanoi paroni kuivasti. Ja nyt kehoittaisin teitä menemään rauhassa nukkumaan. Kyllä minä tämän asian hoidan.
— Yrjö, kuiskasi Klaus, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me otamme omin päin asiasta selkoa. Minua huvittaisi näytellä salapoliisin osaa.
— Tuohon käteen.
— Mennään minun huoneeseeni juttelemaan, tai minä ehkä mieluummin tulen sinun huoneeseesi. Isä on niin herkkä, hän voisi häiriintyä, minun huoneeni on liian lähellä hänen huonettaan.
Yrjö hymyili hienosti. Hän tiesi, miksi Klaus ei tahtonut häntä huoneeseensa. Kapteeni ei voinut sulattaa sitä, että hänen poikansa seurusteli toverillisesti entisen renkipojan kanssa.
Pojat vetäytyivät siis Yrjön pieneen huoneeseen, joka yhä vielä oli maisterin huoneen vieressä. Se oli kuitenkin jo paljon viihtyisämpi kuin ennen. Riikke-mamselin näppärät kädet olivat saaneet huoneeseen kodikkaan leiman, vuoteessa oli kirjavat verhot, ja jouluksi oli Yrjö saanut paronilta kirjoituspöydän ja kiikkutuolin.
Pitkistä ajoista pojat taas istuivat tuttavallisesti kahden. Jonaksen myyräntyö oli näet vähitellen kantanut hedelmiä. Mielistelevä palvelija ymmärsi aikaa myöten voittaa Klauksen puolelleen. Hänen nöyrä käytöksensä, joka paronissa ja Yrjössä herätti vastenmielisyyttä, ei loukannut Klausta, koska hän oli siihen lapsuudesta asti tottunut. Useimmat ihmiset rakastavat mielistelyä; mitä sitten nelitoistavuotias poika, joka ei vielä tiennyt erottaa kultaa kuonasta.
Ja Jonas käytti aikaansa hyvin. Varovasti hän kylvi pojan mieleen epäluuloa ja kateutta Yrjöä kohtaan. Kävipä hän niinkin rohkeaksi, että uskotteli Klaukselle Yrjön liehakoivan paronia, syrjäyttääkseen Klauksen isoisänsä suosiosta.