— Häntä on varmaan kohdannut onnettomuus, sanoi Beata huolestuneena.
Paroni ei puhunut mitään, mutta päivällisen jälkeen hän lähetti Niilon ottamaan selkoa kadonneesta. Itse hän rauhatonna samoili lähitienoon ristiin rastiin.
Hämärissä Niilo palasi, ja hänen kanssaan Klaus, mutta Yrjöä he eivät olleet nähneet. Oli selvää, että pojalle todellakin oli jotakin tapahtunut. Nyt lähdettiin oikein joukolla etsimään. Paroni ja Klaus kulkivat etunenässä, kumpikin syvissä mietteissä. Klauksella oli kovat oman tunnon vaivat, lakkaamatta hän soimasi itseään ja halpamielisyyttään kunnon toveria kohtaan. Kuinka kävisi, ellei hän koskaan enää saisi nähdä Yrjöä? Kamala ajatus tuli hänen mieleensä.
— Isoisä, kuiskasi hän, Yrjön kanssa oli puhetta, että menisimme Mustallelammelle sorsia ampumaan.
— Niinkö? paronin ääni oli käheä.
Ei kumpikaan sanonut enempää, mutta siinä oli kyllin. Molemmat tiesivät, että Mustanlammen rannat ovat liejuiset ja upottavat. Ei ollut kovinkaan kauan siitä, kun muuan Tottisalmen torppareista oli hukkunut lampeen.
Mutta kotona istuivat Riikke-mamseli ja Beata mamselin huoneessa pelon ja toivon vaiheella, vuoroin lohduttaen, vuoroin peloittaen toisiaan. Tuon tuostakin he juoksivat portille katsomaan, joko etsijöitä näkyisi.
Sydänyöllä etsijät palasivat väsyneinä, alakuloisina. Pelkkä silmäys paronin ja Klauksen kalpeihin kasvoihin riitti osoittamaan, että matka oli ollut turha.
Laahautuessaan uupuneena huoneeseensa kohtasi Klaus Jonaksen, joka seisoi portailla kuin väijyvä kissa. Palvelijan kasvot osoittivat niin selvästi tyytyväisyyttä, että Klaus raivostuneena seisahtui.
— Sinä kiusanhenki, hän huusi. Ellet sinä olisi aina ja alinomaa ollut minua yllyttämässä, ei Yrjö olisi mennyt yksin metsälle. Minä en kärsi sinua! Ja ylenmäärin kiihoittunut poika sivalsi Jonasta korvalle, niin että tämä horjahti. Sitten hän syöksyi huoneeseensa taakseen katsomatta. Hän ennätti kuitenkin kuulla palvelijan vihasta värisevällä äänellä huutavan: