— Mutta hänen isänsä oli suomalainen, ja pojanpojastani on tuleva suomalainen kaikella kunnioituksella kansallisuuttanne kohtaan, herra tohtori.
Ovela kreikkalainen piti viisaampana tällä kertaa peräytyä. Hän hymyili siis taas kohteliasta hymyään ja sanoi: — Toivon, että sovimme tässä suhteessa, herra paroni. En missään tapauksessa tahtoisi loukata tunteitanne.
Paroni tyyntyi, ja pian oli keskustelu taas rauhallisella tolalla.
* * * * *
Samana yönä sammui kapteeni Fredrik Wärnehjelmin elämä. Hänen heikko sydämensä ei kestänyt niin monta mielenliikutusta yhtä haavaa. Tunnustettuaan rikoksensa paronille hän vaipui horroksiin, ja kun paroni aamulla aikaisin hiipi hänen huoneeseensa, ilmoitti tohtori, joka oli valvonut sairaan luona koko yön, että hän oli nukkunut iäksi.
Klaus ja Beata olivat orpoja.
Jonas oli kadonnut heti isäntänsä kuoleman jälkeen eikä enää koskaan näyttäytynyt Tottisalmessa, jota hän kerran oli uneksinut vallitsevansa heikon isäntänsä kautta. Paroni ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin häntä rangaistakseen. Hän tiesi, että palvelija oli rakastanut isäntäänsä, ja vainajan sekä myös Klauksen ja Beatan tähden hän tahtoi antaa asian raueta.
Heti hautajaisten jälkeen Klaus pyysi päästä pappilaan. Hän ikävöi lempeätä Mariaa ja äidillistä pastorin rouvaa. Tottisalmi tuntui nyt niin vieraalta, se ei enää ollut hänen perintökartanonsa, hänen tuleva valtakuntansa, toinen oli nyt hänen sijallaan. Beata ja hän olivat nyt armoleivänsyöjiä. Kapteeni ei ollut jättänyt mitään omaisuutta jälkeensä, he olivat kokonaan riippuvaiset paronista.
Vanha paroni ymmärsi hyvin Klauksen mielentilan. Hän valjastutti Pluton ja Vihurin vaunujen eteen ja kirjoitti Ekin mukana pastorille kirjeen, jossa hän ilmoitti asiain muuttuneen tilan.
Pappilan lämpimässä ilmakehässä lieventyi Klauksen ja Beatan suru aikaa voittaen. Klaus oli salaa pelännyt, että häntä nyt kohdeltaisiin toisin, kun hän ei enää ollut Tottisalmen perillinen. Mutta hän ei tuntenut pappilan väkeä. Kaikki kohtelivat häntä aivan samalla lailla kuin ennenkin, hiukan hellemmin vain hänen isänsä kuoleman takia. Pojatkin olivat sydämellisemmät. Josef koetti tosin saarnata hänelle tapansa mukaan puhuen epämääräisin sanoin kaiken katoavaisuudesta ja koreuden kuihtuvaisuudesta. Mutta Joel katkaisi saarnan varsin kovakouraisesti, vetäen tuolin Salomon Saarnaajan alta, niin että tämä äkkiarvaamatta kohotti töppösensä taivasta kohti vähemmin papillisella tavalla.