Kostein silmin katseli Yrjö eteensä avautuvaa rannikkoa. — Siinä siis oli hänen toinen isänmaansa, unelmien ja kauneuden satumaa, tarujen kehto ja urhojen hauta.
Hän muisti hämärähetket maisterin pienessä tupakalle tulevassa huoneessa, jolloin avojalkainen puutarhapoika silmät suurina kuunteli ihmeellisiä taruja Herakles ja Theseus sankareista, Argonauttien retkestä ja Troian sodasta.
Hän muisti vielä enemmän. Muisti salotorpan mäntymäellä, muisti pirtin, jota vain päre valkea himmeästi valaisi. Hän näki taas torakat lattialla, keisarinviheriän seinänraoissa, piimähaarikan pöydällä ja lapsen kehdossa, jota hänen lakkaamatta täytyi liekuttaa. Hän kuuli torpanemännän toraisan äänen ja lapsen tyytymättömän itkun.
Hän näki itsensä lempeän Matleena-äidin sylissä iloisena, hellittynä, sitten arkana ja uhmailevana uuden kasvattiäidin kiusaamana. Monta korvapuustia tämä oli orvolle sivaltanut, monet tukkapöllyt jauhanut. — — —
Kuuluva niiskutus herätti Yrjön muistoista. Hän käännähti. Maisteri pyyhki ahkerasti silmiään punaisella nenäliinallaan.
— Kun minä ajattelen, Yrjö, puhui hän miltei nyyhkyttämällä, että me, että minä, Amos Ticklenius, köyhän lukkarin poika, muutaman hetken kuluttua — kuluttua — astun jalkani mainehikkaan Hellaan — hm-hm mainehi — — — hm — se on kerrassaan, kerrassaan kuin unta.
Ja maisteri peittäytyi punaiseen nenäliinaansa.
Maisteri-rukka! Yrjön mieleen muistui elävästi Tottisalmi, isoisä, Beata, Ottilia-täti, Klaus. Kaukana oli nyt Tottisalmi, kaukana Suomi, kaukana köyhyys ja orpous. Äiti kutsui, oma äiti.
Demetrios astui kannelle. Hän oli heti laivan saavuttua Kreikan vesille vaihtanut eurooppalaisen pukunsa ja esiintyi albanialaisena kiireestä kantapäähän. Ja komealta hän näyttikin. Päätä peitti korkea punainen, sinitupsuinen lakki, hartioilla liehui takintapainen sininen vaate, liivit kullalla kirjaillut, samettiset, paidanhihat leveät, lumivalkoiset, vyöllä oli nahkainen vyö aseineen. Ja lisäksi vielä lumivalkoinen, polviin asti ulottuva hame, niin runsaasti poimutettu, että Yrjön mieleen ehdottomasti muistui Beatan tärkätty musliininen sunnuntaihame. Housut olivat aivan lyhyet, sääriä peittivät punaiset, sukkanauhoilla pauloitetut sukat, ja jaloissa oli punaiset kärkevät kengät.
— Kirie, Hellas, hän lausui osoittaen loistavin silmin rannikkoa. Vanhan palikaarin sydän täyttyi riemusta, kun hän taas näki edessään Hellaan komeat vuoret.