— Minuun voit luottaa.
Klaus avasi ikkunan. — Kuuletteko, kuinka käki kukkuu vanhassa halavassa. Se on siinä kukkunut joka kesä niin kauan kuin muistan. Se on Tottisalmen käki, meidän oma suvilintumme.
Beata hiipi lähemmäksi Yrjöä.
— Katso, Yrjö, kuinka kaunista on täällä vanhassa puistossamme. Miksi tahdot pois luotamme?
Yrjö katsoi häneen surumielisesti.
— Minä olen liian rikas, Beata, sanoi hän, olen saanut kaksi isänmaata. Kreikkaan minua vetää äiti ja kauneuden kaipuu. Suomeen olen sidottu tuhansilla siteillä. Ja niin olen tavallani koditon kulkulainen, jollaisena kerran tulin veitsenteroittajan kanssa pyryilmalla Mäenpään torppaan.
Beata laski pienen päivettyneen kätensä Yrjön käteen. — Et koditon, Yrjö, et koskaan niin kauan kuin minä ja Tottisalmi olemme pystyssä.
Paroni katseli molempia nuoria, jotka hiljaa puhelivat kesäyön vaaleassa valossa. Hänen vanhoille kasvoilleen levisi lempeä hymy. Kenties oli kuitenkin olemassa side, joka saattoi kiinnittää Yrjön Tottisalmeen. Vanhus tiesi ja tunsi: maailma myrskyineen houkuttelee niin kauan kuin on nuori, mutta kun mieli tyyntyy ja hiukset harmenevat, on hyvä istua kotona halavien varjossa.