Paronikin tietää sen. Mutta sittenkin ovat Yrjön sanat raskaat kantaa. Hänen pojanpoikansa ei tahdo jäädä isiensä perintöä hoitamaan, ei tahdo kulkea samoja jälkiä kuin he. Mutta oikeastaan hän on jo sitä aavistanut. Ja ottanut sen vastaan rangaistuksena siitä, että hän kerran karkoitti syyttömän poikansa kodista, pakottaen hänet pakenemaan vieraaseen maahan.
— Ja mitä sinä aiot? kysyy hän hiljaa.
Yrjön silmät säteilevät: — Minä olen aikonut harjoittaa vähän aikaa opintoja täällä Suomessa saadakseni olla teidän luonanne. Ateenassa suoritin ylioppilastutkinnon.
— Loistavan, pistää maisteri ylpeänä väliin.
— Ja nyt voin jatkaa Suomessa. Ateenassa tapasin muutamia ranskalaisia ja saksalaisia tiedemiehiä, arkeologeja, jotka aikovat ruveta suorittamaan kaivaustöitä Ateenassa ja muualla Kreikassa. Heihin aion yhtyä saatuani ensin tietoja ja perusteita. Jos minun onnistuu, jos käy kuten toivon, voin ehkä hyödyttää sekä Suomea että Kreikkaa. — Nykyinen Kreikka, hän lisäsi surumielisesti, on tuottanut minulle monta pettymystä. Sellaisiksi en ollut kuvaillut vanhan Hellaan jälkeläisiä, mutta tahdon työskennellä saadakseni esille taideaarteet, jotka vielä ovat raunioiden kätkössä. Maisteri Ticklenius tulee olemaan uskollinen työkumppanini. Hänellä on perusteelliset tiedot — suotta hän ei ole istunut nenä vanhoissa pergamenteissa kaikkia näitä viittä vuotta. Ja rahoja minulla on riittävästi.
Maisteri hykersi käsiään. — Niin, Yrjö, me näytämme maailmalle taideteoksia, jotka kauneudellaan hämmästyttävät kaikkia. Kreikka kätkee vielä povessaan monta aarretta. Rahoja vain tarvitaan ja viisasta johtoa.
Paroni ojensi Yrjölle kätensä.
— Tee, poikani, kuten tahdot. Linnun täytyy saada lentää. Mutta muista, Tottisalmi on aina kotisi ja Suomi isänmaasi.
— Luuletko minun sitä koskaan unohtavan, isoisä. Ja Beata auttaa minua muistamaan, jos joskus unohtaisin sen. Eikö totta, Beata?
Beata hymyili kyynelten takaa.