— Riikke-mamseli on hiukan harmaantunut, mutta yhtä nuori siltä, sanoo maisteri ja taputtaa emännöitsijää selkään.
— Ja maisteri on vain entistään laihempi, sanoo Riikke-mamseli ja taputtaa maisteria selkään. Ei ne siellä Kreikassa taida ruuanlaittoa ymmärtää. Tokko syövät oikeata ruokaakaan?
— Haikaloja vain, Riikke-mamseli, haikaloja ja öljymarjoja ja vähän vuohenjuustoa lisäksi, nauraa Yrjö. — Kyllä olemme ikävöineet Tottisalmen vasikanpaisteja.
— Voi sentään, hätäilee Riikke-mamseli, ja minä kun ajattelin laittaa huomiseksi lintua. Täytyy heti rientää keittiöön antamaan käskyjä. Kyllä pojan pitää saada vasikanpaistia, kun hän tulee oikeaan, lailliseen kotiinsa.
Ja Riikke-mamseli pyörähti sisään, heittäen kahvintarjoilun Beatan huoleksi.
Myöhemmin, kun kokko jo oli poltettu, tohtori ja pappilan nuoret lähteneet kotiinsa, istuu perhe paronin työhuoneessa.
— No, Yrjö, nyt sinä kai jäät Suomeen ja Tottisalmeen? kysyy Ottilia-täti. Isoisä alkaa jo tulla vanhaksi, hän tarvitsee apua talon hoidossa.
Paroni luo tutkivan katseen Yrjöön. Sama kysymys oli kaiken iltaa pyörinyt hänen huulillaan, vaikka hän ei ollut tahtonut sitä Yrjölle ensimmäisenä iltana tehdä. Klaus ja Beata luovat myös silmänsä uteliaina serkkuun, mutta Yrjö on ääneti. Viimein hän nousee ja astuu paronin luo.
— Isoisä, sanoo hän hitaasti. Sinä et saa pahastua siitä, mitä nyt sanon. Minä en voi jäädä vielä Tottisalmeen. Anna Klauksen auttaa itseäsi. Mikäli olen kirjeistänne ymmärtänyt, on hän siihen sekä halukas että kykenevä. Minä tiedän, että Klaus on sydämestään kiintynyt Tottisalmeen. Minäkin rakastan sitä, mutta en samalla lailla kuin hän. Klaus rakastaa itse maata, Tottisalmea sellaisenaan metsineen, peltoineen, vainioineen. Eikö totta, serkku? Enkö ole oikeassa?
Klaus nyökkää äänetönnä. Yrjö on liiankin oikeassa. Vaikealta hänestä tuntuisi erota Tottisalmesta, hän on kasvanut kiinni kotiturpeeseen. Karkoittaa hänet pois Tottisalmesta olisi sama kuin katkoa puulta juuret.