Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle. Mutta ennenkuin he ennättivät portaita kauemmaksi, ajoivat pihalle kyytikärryt, ja niissä kaksi pölynpeittämää olentoa. Kärryjen jäljestä hyppäsi Niilo tulipunaisena ja hattuaan heiluttaen.
— No totta tosiaan, Yrjö ilmielävänä! huudahti Ottilia-täti.
Kaunis solakka nuorukainen hypähti kärryistä, rientäen syleilemään paronia ja Ottilia-tätiä.
— Entä Klaus? Entä Beata? kysyi hän hiukan muukalaisella äänensävyllä.
— Tässä ollaan! huudahti Klaus iloisesti. Mutta Beataa tuskin enää tunnet. Makkarasta on tullut onkiliero, ja hän työnsi punastuvan Beatan Yrjön luo.
Yrjö katsoi kummastuneena hoikkaa, kaunista tyttöä, joka viidessä vuodessa oli kehittynyt neidoksi. Sitten hän sirosti suuteli häntä kädelle.
— Beata sinä kuitenkin olet, rakas serkkuni, vaikka oletkin kasvanut, niin etten sinua ollut tuntea.
Beata säteili. Hän oli odottanut tätä hetkeä miltei siitä asti kuin Yrjö lähti, oi kuinka hän olikaan odottanut. Ja kuvaillut sitä juuri tällaiseksi. Hän täysikasvuisena ja Yrjö kohteliaana ihmetellen, että hän oli tullut niin isoksi. — Mutta kylläpä Yrjö itsekin oli kasvanut. Ja kuinka miehekäs hän oli, kuinka jalon näköinen. Mitä olivat muut hänen rinnallaan, Josef, Joel, Klaus! Mitättömiä poikanulikoita vain!
Mutta kuka on tuo oppineen näköinen, laiha, kumaraselkäinen tiedemies? Oi, sinä rakas maisteri Ticklenius, vanha uskollinen sielu. Siinä sinä seisot nuorten ympäröimänä, änkyttäen, silmälaseja pyyhkien, liikutettuna, onnellisena.
Nyt lähestyvät pappilan nuoretkin, jotka tähän asti ovat pysyneet loitompana. Riemusaatossa viedään Yrjö ja maisteri kahvipöydän ääreen, jossa Riikke-mamseli vastaanottaa heidät molemmat avosylin.