— Saattaa olla, saattaa olla. Kömmi nyt vain matkoihisi.
Niilo lähti köpittämään, minkä vanhoilta kankeilta sääriltään pääsi.
— Ikävää tämä odottaminen, mutisi Klaus, kun kello jo aloitti seitsemättä. Maria lupasi, että he tulisivat jo aikaisin.
— Hei, Klaus, kuului samassa iloinen ääni, ja parvi nuoria vaaleapukuisia tyttöjä ja nuorukaisia läheni halavakäytävää pitkin. Siinä olivat pappilan nuoret. Josef, kalpea papinkokelas, Joel, joka saatuaan kahdesti reput ylioppilastutkinnossa oli ruvennut kauppaa harrastamaan. Maria, suloinen, tummasilmäinen neito, lisäksi vielä Susanna ja Jonatan, jotka yhä vielä ihailivat Beataa, Jonatan tosin vain salaa, koska hän jo oli siinä iässä, jolloin pojat ainakin virallisesti halveksivat tyttöjä. Pastori Perenius oli vuosi sitten, vanhan rovastin kuoltua, päässyt kirkkoherraksi pitäjään, ja suhde pappilan ja Tottisalmen nuorten välillä oli yhtä sydämellinen kuin ennenkin.
Kahvipöytä oli katettu verannalle. Riikke-mamseli hyöri punaisena ja pyylevänä kiiltävän kahvipannun kimpussa, Beata apulaisenaan.
Pöydän päässä istui Ottilia-neiti yhtä suoraselkäisenä kuin ennenkin ja hänen toisella puolellaan paroni ja tohtori, joka oli käynyt entistään kaljummaksi. Paronin hiukset olivat lumivalkeat, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut raskas ilme. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun Yrjö läksi Kreikkaan, mutta pojan ja vanhuksen suhde ei silti ollut kylmennyt. He olivat ahkerassa kirjeenvaihdossa koko ajan, ja Yrjö kertoi tarkoin kirjeissään elämästään ja työstään. Monta hyvää neuvoa oli elämänviisas isoisä lähettänyt pojanpojalleen merten yli. Ehkäpä Yrjö olisi ujostellut uskoa silmästä silmään ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta kirjeissä hän saattoi olla avonaisempi. Ja nyt hän oli luvannut tulla Suomeen, Tottisalmeen, keskustellakseen isoisän kanssa perinpohjaisesti tulevaisuudestaan. Joka päivä häntä oli odotettu, paroni ja Beata olivat kiihkeästi avanneet postilaukun joka kerran, kun se saapui, mutta Yrjöltä ei ollut tietoja, ei riviäkään tulopäivästä.
— Beata odottaa Yrjöä, nauroi Joel. Katsokaa, kuinka malttamattomana hän tähystää maantielle päin. Turhapa lienee vaivasi, Beata.
Beata käänsi häneen hehkuvat kasvonsa: — Älä luulekaan, olen varma siitä, että hän tulee. Minä sanon niinkuin Riikke-mamseli: sydämeni ei petä.
Jonatan poistui sanaakaan sanomatta, juosten portille päin. Hetkisen kuluttua kuului äänekäs riemuhuuto: — He tulevat! Tulevat! ja poika vilisti juoksujalkaa takaisin.
— Kutka? Kuka? Yrjökö?