— Mutta Niilo, sinä vanha veijari, enkö ole sanonut että koivujen pitää olla täällä täsmälleen kello neljä, torui Beata, ja nyt on kello jo viisi. Kuinka luulet meidän ennättävän saada ne kaikki pystyyn!
— Kaksikymmentä kappaletta, vastaa Niilo, joka ajan mennen on käynyt yhä kuurommaksi.
Beata nauraa. — Kyllä kelpaa tehdä tyhmyyksiä, kun on kuuro eikä ymmärrä nuhteita. Mutta selkäsaunan sinä, Niilo, sittenkin ansaitsisit, etkä suinkaan tupakkaa, jota näyt toivovan. — Klaus! huutaa hän ovesta sisään — tuo Niilolle vähän tupakkaa ja joudu pystyttämään koivuja.
Nuori ylioppilas astuu portaille iloisesti viheltäen.
— Asettakaa te koivut paikoilleen Niilon kanssa. Tähän portaitten eteen neljä ja toiset tuohon vanhaan paikkaan lehtimajaksi niinkuin ennenkin. Minä menen huoneita lehvillä koristamaan. Beata riensi sisään, mutta pyörähti takaisin. — Kuule, Klaus, minä olen aivan, aivan varma siitä, että Yrjö tulee tänä iltana.
— En usko, että hän ennättää.
— Saatpa nähdä. Hän koettaa päästä kotiin juhannusaatoksi.
Klaus jäi hyräillen pystyttämään koivuja. Hänen huulensa vetäytyivät iloiseen hymyyn. Olisipa koko hauska nähdä Yrjöä ja Tickleniusta.
— Kas niin, Niilo, sanoi hän, lyöden ukkoa olalle, nyt on kaikki valmista. Menkää nyt kotiin, vetäkää vanha univormu yllenne ja asettukaa portin pieleen odottamaan. Kukaties saamme harvinaisia vieraita tänään.
Ukon katse kirkastuu. — Nuori paroniko? hän kysyy.