Ja tuolla alhaalla kimaltelee Aigeian meri, etäällä siintävät Salamiin rannat, Aiginan saari.
— Täällä, missä nyt seisomme, odotti muinoin Aigeus Kreetasta kotiutuvaa laivaa, täältä hän tarun mukaan syöksyi syvyyteen nähdessään mustan lipun Theseus-poikansa laivasta, kertoo Nikoletopulos. — Ja nyt, nuori herra, hän lisäsi, ennenkuin lähdemme äitinne luo, luokaa vielä silmäys ympärillenne. Te näette lumipeittoiset vuoret, siintävän meren, Attikan tasangon öljypuineen ja Ateenan jalkainne alla. Eikö totta, isänne ei turhan tähden vertaan vuodattanut? Kaunis on Hellas, ja vapaa täytyy sen kansan olla.
Yrjö nyökäytti päätään vastaukseksi. — Olen minäkin helleeni, sen tunnen täällä, Akropoliilla.
Demetrios ilmestyy ja astuu Yrjön luo: — Herra, hevoset ovat tulleet, valtiatar odottaa Kephisiassa.
Taaskin vierivät vaunut viinitarhojen ja öljypuumetsien lävitse. Yrjö istuu mietteissään, ei huomaa uhkeita plataaneja eikä viehättäviä huviloita. Hän ajattelee äitiä. Minkälainen hän on? Niinkuin Ottilia-täti? Ei, ei, Ottilia-täti on jo vanha, äiti on vielä nuori ja kaunis? Niinkuin Lotta-äiti? Ei sellainenkaan. Pastorin rouva on hyvä, mutta äiti on sittenkin toisenlainen. Hänen kätensä ovat pehmeät, äänensä lempeä, silmänsä hellät.
Mutta entä jos hän suutelee? Yrjö ei pidä suuteloista. Hän on nähnyt tyttöjen suutelevan toisiaan. Beata ja Maria suutelivat usein. Mutta pojat eivät suutele.
Vaunut pysähtyvät tasakattoisen rakennuksen eteen, jota suuret tuuheat plataanit varjostavat. On jo pimeä, mutta sisältä virtaa valoa. Ovi aukenee, tumma varjo ilmestyy portaille. Kuuluu heikko huuto: Georgios! Yrjö näkee lempeät tummat silmät, tuntee kaksi pehmeätä käsivartta ympärillään ja lämpimän suudelman otsallaan.
— Äiti, kuiskaa hän omalla kielellään, ja äiti ymmärtää hänet, tietää, mitä merkitsee ensimmäinen sana vieraassa maassa kasvaneen pojan huulilta.
Kahdestoista luku.