He lähtivät siis astumaan pitkin pölyisiä katuja ja saapuivat, jätettyään taakseen uuden Ateenan, likaisille, huonosti kivitetyille, kapeille kaduille. Ja täällä heitä kohtasi vanha Ateena joka askeleella, raunioina tosin, mutta yhä vielä ihanana. Maisteri oli voittanut pettymyksensä. Hartaana hän vaelsi raunioiden keskellä, tavaili kirjoituksia ja teki muistiinpanoja. Hänen suuret taskunsa olivat pullollaan marmorisirpaleita, hän oli haltioissaan.
— Jos tätä menoa kestää vielä kauan, olemme vasta huomenna kotona, kuiskasi tohtori Nikoletopulos hymyillen Yrjölle.
— Hei, maisteri, huusi Yrjö, tullaan toinen kerta sitten näitä tutkimaan. Mennään nyt Linnavuorelle.
Maisteri totteli huokaisten. He poikkesivat vielä katselemaan Theseuksen kaunista temppeliä, josta maisteri tiesi kertoa Yrjölle, tohtorin kovasti haukotellessa, seuraavan tarinan:
"Kun kreikkalaiset Marathonin kentällä taistelivat persialaisia vastaan, kohosi Theseus haudastaan ja taisteli niin sankarillisesti, että kreikkalaiset voittivat. Osoittaakseen kiitollisuuttaan lähti Kimon muutamien ateenalaisten seuraamana Skyrokseen, jonka kuningas katalasti oli surmannut Theseuksen. Kauan hän etsi Theseuksen hautaa, mutta viimein lensi mahtava kotka taivaasta ja alkoi valtavilla kynsillään kaapia maata. Silloin löydettiin sankarin luut ja hänen keihäänsä ja miekkansa. Kimon kuljetti kaikki Ateenaan, jossa ne uudestaan haudattiin. Ja Theseuksen muistoksi rakennettiin komea temppeli, Theseion, jossa tulevat sukupolvet palvelivat Theseusta puolijumalana." Jyrkkää polkua pitkin jatkettiin matkaa, sivuutettiin Areiopaginkalliot ja noustiin rapistuneita marmoriportaita Propylaiain pylväskäytävään.
Ja viimein saavuttiin vuoren harjalle, jossa Parthenon kohosi ylevässä ihanuudessaan, vielä hävitettynäkin uhmaten barbaarien tuhotöitä ja ajan hammasta.
Hämmästyneinä jäävät Yrjö ja maisteri seisomaan. He eivät puhu, eivät liikahda, katsovat vain. Katsovat ja ihailevat valtavia, kullanruskeita pylväitä, siroja Feidiaan veistämiä koristuksia, koko rakennuksen jaloa muotoa.
— Tämä on itse kauneus, kuulee Yrjö opettajansa kuiskaavan. Vai oliko se hän? Onko tuo mies, jonka kasvot säteilevät, jonka silmät loistavat ja varsi suoristuu, todella maisteri Amos Ticklenius, kuiva, naurettava koulumestari, kirjatoukka, jota Tottisalmen paroni armosta piti luonaan, koska hän muuten olisi ehkä nähnyt nälkää?
Yrjö katsoo häneen ja tajuaa himmeästi: Ikuinen kauneus on aateloinut mitättömän ulkokuoren, on paljastanut sielun näkyviin. Ja Yrjöstä tuntuu kuin hän täällä kauneuden temppelissä kasvaisi yhdessä hetkessä ymmärtämään kauneuden salaisuuden.
Hän paljastaa päänsä. Lauhkea merituuli liehuttaa hänen hiuksiaan ja kiertelee Parthenonin pylvähikössä. Kullanvärisinä hohtavat ihanat pylväät, marmori-immet Erekhtheionin temppelissä hymyilevät, ja ylevänä kohoaa Niken temppeli.