— Paljasta pääsi, poika, sillä maa, jota poljet, on pyhä.
Se oli maisteri Ticklenius.
Eteenpäin kiitävät hevoset viinimaiden ja ikivanhojen oliivilehtojen ohi. Äkkiä näkyy taas Akropolis, jonka kukkula on kätkenyt silmiltä.
— Se on paljon pienempi kuin luulin, kuiskaa Yrjö maisterille. Tämä nyökkää vastaukseksi. Hänkin oli kuvitellut Akropolista paljon suuremmaksi. Ja muutoinkin. Onko tämä Ateena, hänen unelmiensa ja toiveittensa kultakaupunki? Pettyneenä hän katselee ympärilleen, kun he saapuvat kaupunkiin. Tasaiset uudenaikaiset kadut, mitättömät, ikävät rakennukset. Ihmiset hyörivät, kauppaavat ja puuhaavat aivan kuin muuallakin maailmassa. Ja sitten täytyi syödä ravintolassa pihviä ja kalaa hännystakkisen edeskäyvän palvelemana aivan kuin missäkin jokapäiväisyyden pesässä. Ja hän oli toivonut saavansa syödä viikunoita ja vuohenjuustoa jossakin paimenmajassa.
— Herra maisteri, sanoi Nikoletopulos veitikkamaisesti. Ottakaapa näitä öljymarjoja, ja kas tässä on viiniä, vanhaa kreikkalaista kelpo tavaraa, jota jo Themistokles joi.
Maisteri vilkastui.
— Todellakin? Hän nielaisi suutaan vääntämättä karvaan viinin ja äitelät öljymarjat.
— Sillä aikaa kuin odotamme hevosia Kephisiasta, huvittaa teitä ehkä lähteä Akropoliille, ehdotti tohtori. Ja sitten Kephisiaan, jossa äiti maltittomasti odottaa poikaansa.
— Emmekö voi heti lähteä Kephisiaan? kysyi Yrjö ujosti.
— Aivan heti, nuori ystäväni, mutta laiva saapui niin paljon tavallista aikaisemmin, etteivät hevoset vielä ole ennättäneet tänne.