— Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu, kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen Klaukselle.
Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa. Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.
— Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.
— Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr —. Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen pumpulinenäliinaan.
— Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.
— Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin. Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa, josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle. Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen. Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa. Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä kasvojaan ja sanoi: — Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan, näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen mestariteoksen.
Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti pahvikotelosta esille kuvan.
— Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka — — —
Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että kyynelet tippuivat pitkin poskia.
— Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.