— Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.
— Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan. Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla törrötti siniset sarvet — ihana kuva oli aivan pilalla.
Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta pahankurinen Klaus tirskui yhä.
— No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se on enemmän faunin näköinen.
Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.
— Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä — sinä — olet kerrassaan sietämätön.
Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.
— Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te, köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi itseään. — Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin milloin tahansa ajaa teidät pihalle?
— Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.
Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat, vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli tummansinisillä silmillään poikaan.