— Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus, jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin sietämätön nulikka.
Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.
— Sinäkö tuon olet tehnyt?
Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi kopeasti:
— Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata maisterille tuommoisen pikkuvahingon.
Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen maisterin jalkojen juureen.
— Siinä saatte.
Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.
— Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.
Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman tyynellä äänellä: — Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.