Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako vai ei.
— Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.
Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni uhmaavana huoneesta.
Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.
Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori, talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.
Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.
— Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas, uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain kauhu.
Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten hän hitaasti ravisti kaljua päätään.
— Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai mitä veli arvelee?
Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.