— Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein, emme myös laiskoja ja velttoja.
Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.
— Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.
— Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen. Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi. Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja jatkoi:
— Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten. Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies, mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.
Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden lähde.
— Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.
— Pois kotoa!
— Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää yksinkertaisesti.
Vanha paroni vaipui mietteisiin. — Veli saattaa olla oikeassa, lausui hän hetkisen kuluttua. — Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?