— Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.
Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja puhkesi kyyneliin.
Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut häntä loukata.
Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone — Tikankolo — siksi maisteri veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti — oli viihtyisä Ullan mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa, mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti, ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.
Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.
Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.
Oi, hän häpesi silmät päästään!
Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen: ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.
Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:
— Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan? Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa huoneessamme.