Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin Raamattua tai postillaa.
Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen mielenkiintoisista elämänvaiheista.
Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti kääri kokoon työnsä sanoen:
— Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.
Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin omansa sekä Raamatun Johanna tädille.
Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: — "Kello on kymmenen lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi oli Helenan perhe.
Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:
— Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista. Tuo sinä vain kirja tänne.
Mutta silloin sanoi Sofia täti:
— Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona. Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?