— Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.
— Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?
Johanna täti naurahti kuivasti.
— Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki tyyni.
— Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän olen vasta vähän yli neljänkymmenen.
— Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.
Sofia istui kädet ristissä helmassaan.
— Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin esiliinaksi.
Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa. Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään. Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke oli parsittu.
Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.