Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin. Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa, ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.
Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin. Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta kärsivää Helenaa kohtaan.
Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.
Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan arkipäiväiset huolensa.
Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi? Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha, lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden. Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.
Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman johtopäätöksensä hänen suhteensa.
Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.
Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo "ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy lopulta suoriutui elämässä.
Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista Agnesta!
Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä, Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja Fransiska neidin kalpeata hymyä.