Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.
— Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein sanotuksi.
— Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.
Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä. Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten — kun elämä viimein valkeni, oli hän saanut surmansa.
Hasselin huulet liikkuivat:
— Maria, nuoruuteni rakastettu.
Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.
— Häiritsenkö? kysyi hän.
Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.
— Et lainkaan.