— Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.
— Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti. Tekisimme sen niin mielellämme.
Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.
— Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.
Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin äärimmäisen väsyneet.
Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän, Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred Hasselin mielen.
Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden uudinten takaa se kuului.
Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli hieronut.
— Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?
— Minä — minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli niin väsynyt, että horjui.