Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei — siellä ei näkynyt ketään.
— Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.
Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme askelta taaempana.
Äkkiä Ulla pysähtyi. — Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.
Rakel vapisi.
— Mennään sisään.
Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.
— Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.
Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.
— Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.