— Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?
— Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. — Mitä näytelmää täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?
— Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.
Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä jännittyneestä mielialastaan.
— Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili, miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi säkenöivää, niin juuri säkenöivää silmää pihalla. Ja sitten oli olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja hävinnyt.
— Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.
— Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena. Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla karkasi vankilasta?
Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.
— Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.
— Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.