— Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki. Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.
— Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta, panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?
— Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.
Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen. Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.
— Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa, ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista, villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen varalta.
— Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet päällysvaatteistaan.
— Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.
— Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha kuomireki teillä.
— Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen halvemmalla, selitti Sofia täti.
— Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.