— Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.
— Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.
— Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.
— Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja syljeksii.
— Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.
— Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten, kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.
— Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme kaikki samanlaisia.
— Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti naimisissa?"
— Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.
— Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle, kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin minä. Eikö totta, Johanna?