— Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.
— Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.
Sofia loi häneen musertavan katseen.
— Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.
Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:
— Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.
— Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.
— Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.
— Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.
Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan kiihtynyttä mieltä.