Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta tyttöä ihastuneena. — Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun mielestäsi ole äidin näköinen?
Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin vavisten.
— Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.
Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. — Ei, ei, antakaa minun olla. Minulla on muistoja.
Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat neidit pudistivat surullisina päätään.
— Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata veljelleen. — Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä on särkynyt.
Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.
Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.
Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.
Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.