— Mainiota!
Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.
— Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.
— Nero keinon keksii!
Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä aidalle.
— Hei, tulkaa perästä vain.
Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista. Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.
Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja uudenvuodentanssiaiset.
Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu, tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta. Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.
Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki selkoa näkemästään muulle kansalle.