— On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!
Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.
— Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.
Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.
— Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.
— Minä tahdon nähdä hänet.
Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui etumaiseksi ja kurkisti saliin.
Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset, posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.
Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen katseen. Sitten molemmat poistuivat.
Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.